Taas kerran WORD Haloo Helsingille. Aika monesti ihmisten on vaikea olla onnellisia siinä hetkessä, mikä niillä on, koska on niin suuret suunnitelmat ja kuvitelmat siitä, millaista pitäisi olla tulevaisuudessa. "Jos olis sitä ja tätä, niin sitten olisin onnellinen." Ja sitten kun on sitä ja tätä, tarvitaan tätä ja tuota. Ihmismieli on jännä. Mutta ehkä tän yleisen haluamisen rinnalle on kuitenkin tulossa trendiksi myös nykyhetkestä nauttiminen.
Mutta oikeestaan toi alun lainaus itessään kyllä on tossa siks, että halusin kirjottaa ihan toisesta aiheesta. Nimittäin siitä, että miks aina, oi aina pitää miettiä sitä tulevaisuutta? Jos joku on kiva tänään, se on sitä ehkä huomennakin tai sitten ei? Jos joku on sopiva mulle nyt, niin tarviiko sen olla sitä kymmenen vuoden päästä? Nyt kuitenkin eletään 2010-lukua ja meillä naisilla on ihan täydet edellytykset handlata tää maallinen taivallus ihan kunnialla ilman aviomiestäkin, niin miks edelleen aina ajatellaan, että suhteiden pitäis olla ikuisia? Ja miks ennenkaikkea aina ajatellaan, että naiset haluaa pitkän, vakavan suhteen? Vai onko se vaan joku miesten tekosyy paeta ei-niin-kiinnostavan tyypin luota? Sanoa, ettei halua mitään vakavaa, vaikkei mistään sellaisesta oo ollut puhettakaan.
Kyllä mä tietyllä tavalla ymmärrän sen ajatuksen loppuelämän kestävästä suhteesta. Että varmaan jokainen kuitenkin miettii, että "voisko ton kanssa olla loppuelämän?" Niin mä teen itekin. Mutta se vähän vesittää sen homman. Varsinkaan, jossei itekään ehkä edes haluais mitään vakavaa ja silti kuulee sen häämarssin pirinän päässään siinä kohtaa, kun kello neljäkolkyt hoiputaan meille tai teille. Samalla kun sä et itekään tiedä haluatko mitään vakavaa, se tyyppi ei ehkä ainakaan halua vakavaa ja se tyyppi ei ehkä oo sellanen, jonka kanssa halutaan jotain vakavaa, niin se koko homma kusee vaan siihen oletukseen, että suhteiden kuuluu olla vakavia, koska ollaan aikuisia.
Mä oon ite sitä mieltä, että vakavasti oleminen on sitä, että joka aamu kun herää, niin päättää, että haluaa rakastaa sitä ihmistä. Mä en oo tavannut sellaista miestä, jonka kalsarit haluaisin pestä. Saati sellaista miestä, jonka takia haluaisin rakastaa ja ennen kaikkea päättää rakastavani vaan sitä. Ja mitä enemmän seuraan kavereideni suhteita, niitä, joihin ne käyttää hirveesti aikaa ja vaivaa, koska on päättäneet rakastaa, eikä silti oo onnellisia, niin sitä epävarmempi oon. Sitä enemmän ajattelen, että pitäis vaan nauttia niistä hetkistä kun toinen on siinä ja unohtaa vakavuus ja yhteinen tulevaisuus. Kun niihin ei oikeestaan voi vaikuttaa.
Mä oon tajunnut myös, että se, että uskaltaa rakastaa, niin sehän ei riitä. Koska siitä ei oo mitään hyötyä, jossei se toinen rakasta sua takasin. Toisin sanoen allekirjoittaneen suurin tavoite on jatkossa nauttia hetkestä ja ehkä vähän rakastaa siinä hetkessä. Rakastaa sitä hetkeä. Olla murehtimatta ja miettimättä ja toivomatta tuleeko toista sellaista sen ihmisen kanssa. Koska yksin sille asialle ei voi mitään. Se toinen joko haluaa tai ei halua. Sä ite joko haluat tai et halua. Joskus ehkä ootte samaakin mieltä, että haluatte ja sehän onkin sit vaan onnellinen sattuma. Aika usein kuitenkin aina voi olla liian kauan.
