Everything is okay in the end

if it's not okay, it's not the end.

Uskon vakaasti siihen, että ennemmin tai myöhemmin kaikille roikkumaan jääneille asioille tulee joku lopullinen niitti, jonka jälkeen ne aikansa kuohutettuaan unohtuu. "Bussien ja poikien perässä ei kannata juosta, aina tulee uusia ja kun tarpeeks kauan odottaa, niin sama tulee takaisin." Omassa elämässä näin on käynyt aina. Kaikki ne, joista on teininä kirjoitettu päiväkirja tai toinenkin, on ennemmin tai myöhemmin tulleet kyselemään perään. Toisten kanssa on pitänyt ihan oman mielenrauhan vuoksi testata, että entä jos? Osan kohdalla on tullut mietittyä, että mitä helvettiä aiemmin tuli mietittyä. :D Lopulta kaikki ne päiväkirjoihin vuodatetut runot, itkut ja angstit menettää merkityksensä ja elämä jatkuu, entistä kokonaisempana ja suuressa uskossa siihen, että on nyt jotenkin aikuinen.

Jotenkin olisin kuvitellut, että 26-vuotiaana nää kuviot olis vähän erilaiset, kuin 16-vuotiaana. Mutta mitä vielä, silmukka senkun kiristyy, koska jutut on paljon pahempia kuin silloin. Silloinhan mun elämän kriisit oli tasoo "se ei laittanut hymiöö, kun meni nukkumaan." (Vaikka se kyllä onkin tosi paha.) Nythän ne on niinkin vakavia, että oon mennyt ihastumaan mieheen, joka on a) mahdollisesti varattu (tyypille, joka on paitsi ruma, jota myös näen usein) b) varmuudella mulkku (*ennen kuin rakastuu palavasti muhun ja muuttuu...) c) jolle kaikkia taiteen sääntöjä vastaan annoin ekana iltana, koska ajattelin, ettei sitä tokaa tilaisuutta koskaan tulis. Koska niitä asioita, jotka on saaneet sut hymyilemään ei saa katua, en missään nimessä kadu tätäkään. Mutta kyllähän se pikkaisen syö huomata, että edelleen painii samanlaisten ongelmien kanssa kuin teininä, antaa edelleen kohdella itseään yhtä huonosti ja edelleen menettää toimintakykynsä sellaisten miesten kanssa, joista pitäisi vaan pysyä kaukana. Erotuksena kymmenen vuoden takaiseen on se, että nykyisin vaikutan siltä, että olen kaiken kanssa fine. Se kuuluisa liian vahva nainen, jonka kukaan ei usko itkevän miesten takia. Enkä muuten ole itkenyt tämän jutun takia. Mutta kun mä ehkä vähän haluaisin itkeä. Haluaisin silleen kunnolla selvittää tän, itkeä ehkä tän takia ja jatkaa elämääni. Huomatakseni, että todennäköisesti tämäkin juttu vielä palaa takaisin, sitten kun en enää sitä kaipaa.
(*Se lause, millä naiset kautta aikojen on eniten maailmassa huijanneet itseään?)

Ehkä jotkut joskus toisella (tai viidennellä) kertaa voivat huomata, että ovatkin "meant to be", mutta useimmiten, kun se aiempi elämää suurempi rakkaus tulee vuosien päästä vastaan, voi vaan todeta, että kiitos rakas universumi, kun ajoit meidät erilleen jo silloin. MUTTA KUN EI PALJON LOHDUTA NYT.

"Mä oon vähän miettinyt"

Vietetään aiemmin mainitun Sydänystävän kanssa aikaa, noh ihan käsittämättömän paljon yhdessä. Pohditaan milloin mitäkin elämän suuria kysymyksiä, eilen tavattiin pikaiseen sattumalta yliopiston kirjastolla ja aloitin perinteisen "Hei mulla oli joku juttu..." Joka sai jatkonsa: "Ei kun ainiin se, että mä en tiedä haluanko mä naimisiin." Ihan sellainen normiluontoinen ilmoitus kun näkee viis minuuttia sattumalta. Ja siis ennenkaikkea, kun onkin tosi todennäköistä, että tässä lähivuosina olisin joutumassa naimisiin vasten tahtoani :D

Oletan, että tää on joku suojamekanismi multa, joka oon aina halunnut mahdollisimman isot häät ja oon suunnitellut hääpukuni joskus 15-vuotiaana. Mutta niin kai kaikki? Ehkä edelleen vähän kaipaan niitä häitä, mutta mitä avioliitto muuten muuttais? Kun on 26 vuotta ollut tämän niminen, niin tuntuis tosi hassulta ottaa jonkun toisen nimi itselleen. Jos haluaa ja saa lapsia, niin onhan ne paljon isompi side kuin naimisissa oleminen? Puhuttiin myös siitä, että onko rakkausavioliitot vaan nykyihmisen haihattelua, mutta tätä kirjoitusta en voi pilata niillä ajatuksilla.

Nimittäin vihdoin viimein yhtä mun ystävääni oli kosittu viime viikolla! Ja musta tulee kaaso! Morsian on melkoisen epäjärjestelmällinen, joten onneks meillä on reilu vuosi aikaa. Asetin itelleni tavoitteeks, että mulla olis sinne häihin avec, mutta todettiin suorilta, että siinä missä reilu vuosi on tälle tulevalle rouvalle lyhyt aika järjestää mitään, on se mulle kertakaikkisen lyhyt aika yrittää hankkia avec. Luultavasti niin hääpuku kuin kaason aveckin hankitaan häitä edeltävänä viikonloppuna, eikä ne sitten välttämättä oo ihan priimaa, mutta ainakin niille voi nauraa jälkikäteen. Meidän kaveriporukan ensimmäiset häät siis tiedossa, tästä tulee kyllä meille kaikille yks askel kohti aikuisuutta.

"Naiset pitävät hiljaisista miehistä...

...he luulevat näiden kuuntelevan." (Marcel Achard)

Uusimmassa Me Naisissa eräs pappi oli kommentoinut vihkipareja aika osuvasti: "Mutta toki joskus mietityttää kun niin moni liitto ei kestä. Usein mies kertoo rakastuneensa naisen puheliaisuuteen ja nainen taas miehen vakauteen. Se voi toimia mahtavasti. Välillä vain käy mielessä, että huomaatteko, teillä on kasassa kliseiset ainekset nalkuttavasta naisesta ja puhumattomasta miehestä."

En oo varmaan elämässäni lukenut tai kuullut kenenkään papin sanomana mitään, mitä olisin jäänyt miettimään näin paljon  jälkeenpäinkin. Mutta tästä totesin heti, että voiko enempää olla totta! Samalla mietin mielessäni, että onpa onni etten oo kenenkään kanssa päätynyt naimisiin, koska olisin saattanut vahingossa ja ehkä hyvin todennäköisesti päätyä yhteen sellaisen miehen kanssa, että oltais juurikin tuo tulevaisuuden kliseinen painajaispari! Toisaalta luulen myös, että oon ehkä tajunnut tän itekin ja monesti turhautunutkin miehiin just siks, että ne ei oo osanneet puhua. Mä haluan puhua, mutta mä en halua tehdä sitä yksin.

Ajattelen tosin myös, ettei vakaus automaattisesti tee ihmisestä hiljasta tai puhumatonta. Ja naisvaltaisella alalla ollessani oon todennut, että keskimäärin miehet vaan on vakaampia. Muutama mies työyhteisössä tuo ainakin itelleni jo sellasta tietynlaista tasapainoa, luottamusta siihen, että pahimmankin räjähdyksen aikaan se todennäköisesti osais ottaa lunkisti ja rauhottaa sitä kanalaumaa ympärillään. Kumma juttu, että ykskin mies työpaikalla tuo mulle turvaa ja tasapainoa ja ykskin mies siviilielämässä aiheuttaa yleensä täysin päinvastaisen reaktion.

Kokonainen omana itsenään

Oi tätä facebook-aikaa, kun voi palata menneisyyteensä hyvin helposti. Toki fb ei (onneks?) säilytä läheskään kaikkea, mutta löysinpä sieltä reilun kolmen vuoden takaa toiveen, jossa halusin joululahjaks elämäni miehen, joka olis myös mun lasteni isä. Ei oo muuten näkynyt. Onneks. Vaikka mä oon aina halunnut perheen ja etenkin teininä en olis ikinä voinut uskoa, että 26-vuotiaana olisin tällaisessa elämäntilanteessa. Luulin, että kasvattaisin lapsia ja jotain yrttejä omakotitalossa, jonka pihassa olis farmari. Miten kliseistä.

Tää blogi sai silloin vajaa kuukausi sitten oikeastaan alkunsa siitä, kun halusin uskaltaa antaa itestäni enemmän, juurikin siksi, että voisin joskus olla jonkun vaimo ja jonkun toisen äiti. Mutta just nyt se tuntuu todella kaukaiselta ja pitkästä aikaa siltä, että en haluais sitä. Varmasti myöhemmin, mutta en nyt. Jotenkin kun on asunut pienehkössä kaupungissa ja aina tullut määritellyksi sitä kautta kenen sisko tai tytär on, tuntuu nyt jotenkin helpottavalta kun oon ehkä vihdoinkin pystynyt määrittelemään itseni vain sellaisena kuka minä olen. En missään nimessä halua unohtaa perheen ja kaikkien muiden merkitystä siinä, mutta tällä hetkellä se on pienempi. Tällä hetkellä mä olen vaan minä. Jos mulla olis lapsia, niin varmasti tosi eri tavalla määrittelisin itseni niiden kautta, äitinä. Jopa ajatus siitä, että olisin jonkun tyttöystävä tuntuu tosi oudolta, mutta sitä en sentäs ajattele sellaisena oman minuuden menettämisenä. Tai muuttumisena. Ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni mietin, että jos mä en haluakaan lapsia. (Toim.huom oon aina halunnut ison perheen.) Tai olisko se aivan kamalaa jos mulla ei koskaan oo lapsia?

Tallensin tän kuvan silloin kuukausi sitten ja mietin, ettei tälle tuu koskaan käyttöä. Nyt tuli. Juuri nyt tuntuu tosi oudolta ajatukselta, että olis naimisissa, jonkun vaimo. Aikoja sitten oon epäillyt, että omaa sukunimeäni en edes vaihtais, vaikka naimisiin menisinkin. Sekin olis jotain sellaista minuudesta luopumista. (Toim.huom. oon aina halunnut naimisiin ja isot prinsessahäät.)

Tästä voikin varmaan tulla yks tän blogin teema, että toisinaan mä olisin valmis perustamaan perheen tässä ja nyt ja toisinaan taas mulle iskee näitä paniikkeja, että haluan vaan olla nuori. Ja vapaa.