Usko(n) hyvään.

Oon miettinyt yhtä asiaa viime aikoina aika paljon. Jotenkin toisilla ihmisillä tuntuu olevan sellanen asenne, että KAIKKI muut ihmiset (etenkin miehet) on jotenkin tosi paskoja ja epäluotettavia. Lainaus kaverin facebookista viime viikolta: "People's bullshitt and fakeness are the main reasons why I like to be alone."

Hei oikeesti, jos uskot ite kuitenkin olevas ihan hyvä tyyppi, sellainen ihminen jonka kaveri olisit jos olisit joku toinen, niin miten voit noin katkerasti ajatella, että kaikki muut ihmiset on täysin epäluotettavia? Kyllä mäkin oon pettynyt elämässäni moniin ihmisiin, mutta huomattavasti useammin oon yllättynyt positiivisesti siitä, miten ihania ihmisiä oonkaan tavannut. Silleen, että tiedän ansainneeni vihamieheni, mutta en tiedä mitä oon tehnyt ansaitakseni niin loistavat ystävät.

En tiedä, oonko liian sinisilmäinen, mutta kyllä mä uskon, että kaikki ihmiset on pohjimmiltaan hyviä. Kaikki, paitsi sellaiset oikeasti päästään kipeät ihmiset. Se, että joku tahallaan loukkaa toista, kertoo mun mielestä enemmän sen ihmisen epävarmuudesta itseään kohtaan, kuin siitä, että se ihminen olis jotenkin tosi paska ja epäluotettava. Kyllä mäkin ajattelen, ettei kaikki ihmiset oo sellaisia, että niihin kannattaa sataprosenttisesti luottaa, mutta kyllä mä silti haluan uskoo siihen, että ihmiset pääosin pyrkii tekemään hyvää. Toiset ehkä enemmän kattelee omaa napaansa ajattelematta muita, mutta se onkin mun mielestä enemmän jonkin sortin heikkoutta. Ja ehkä jotain sellaista nuoruutta ja epävarmuutta, mikä toivottavasti suurimmalla osalla ihmisistä vähenee ajan myötä.

 

Tottakai teen edelleen elämässäni virheitä ja asioita, joista ei kaikille seuraa pelkkää hyvää, mutta huomaan myös oppineeni menneisyydestäni. Vaikka periaatteessa kannatankin totuuden kertomista, on joskus vaan pakko olla hiljaa. Useimmiten niissä tilanteissa, joissa se toinen osapuoli enemmän tai vähemmän ansaitsisi totuuden tulla julki, mutta se kolmas, viaton osapuoli ei. Sitä sattuu joskus vielä kuitenkin. Pahasti. Kuulostaa muuten siltä, että mä en muuta teekkään, kuin hengaile varattujen miesten kanssa. Onneks ei ihan niinkään. Voi toki myös kyseenalaistaa onko se pyrkimistä hyvään. Ei, ne on tilanteita, joissa oon itsekkäästi miettinyt mitä minä haluan, mikä musta tuntuu hyvältä.

21. Älä uskalla rakastaa.

Käytiin katsomassa 21 tapaa pilata avioliitto ja se oli kyllä ehdottomasti yksi parhaimmista elokuvista ikinä. Ja kyllä, käytiin katsomassa se tänään, vaikka musta alkoi jossain kohtaa tuntua, että se kertoo tosta tyypistä, jota kuvailin ensimmäisessä blogikirjoituksessani. Menkää ihmeessä kattomaan se, en oo varmaan koskaan myöskään nauranut elokuvissa niin paljoa.

Samaistuminen Armi Toivosen esittämään erotutkija Sannaan oli kyllä pelottavan helppoa. Sannan ystävä Aino sen sijaan ei mitään muuta haluakaan kuin rakastua, mutta kyllä silläkin yks mainitsemisen arvoinen ajatus oli: "En mä halua olla pelkästään onnellinen. Mä haluan myös itkeä ja riidellä välillä." Niin kai mäkin. Siitä tai blogi kai sai alkunsa.

Ja matka jatkuu: 21. tapa pilata avioliitto: Älä uskalla rakastaa.

Ja jossei halua pilata avioliittoa tai varmaan koko elämäänsä niin: Älä USKALLA RAKASTAA. Ei saa välittää kestääkö se päivän vai vuosia vai ikuisesti. Pitää vaan uskaltaa tehdä jotain, mikä voi joskus sattua. Mutta jossei se satu sillä hetkellä, sen täytyy olla sen arvoista. Älä koskaan kadu mitään, mikä sai sinut hymyilemään.

Luojalle kiitos...

...synnyin Suomeen. Ei ehkä naurattais olla jossain jenkkilässä viettämässä Valentine's Day:tä 26v sinkkuna. Tainno ei varmaan yli 13-vuotiaana sinkkuna, ainakin jos tv:n ja elokuvien antama käsitys yhtään lähestyy todellisuutta. Normaalisti en jaksa välittää tämmösistä, mutta tänään iski kyllä totaalinen kauhuskenaario kuva päähän. Oikeesti porukka varmaan lintsaa koulustakin ja makaa vaan peiton alla suklaan kanssa. Niin mä ainakin tekisin, jossen olis suomalainen. :D

Vietettyäni tällä viikolla kaikki illat enemmän tai vähemmän ystävieni kanssa oon taas miettinyt miten onnekas mä olenkaan. Eilen viimeks mietin miten on suorastaan kohtuutonta kuvitella, että tässä maailmassa olis vielä jotain parempaa mulle, kun kaikki on vaan niin älyttömän hyvin. Ja ei, en todellakaan koe olevani ihminen, joka tyytyy vähään, vaan enemmänkin ihminen joka on vaan saanut niin älyttömän paljon! Onneks lähes aina muistan olla siitä kiitollinen. <3

Olen siinäkin mielessä älyttömän onnekas, että mulla on useampi paras ystävä. Yhden niistä kanssa ollaan tunnettu lähes 20 vuotta ja  tuorein Sydänystävä on tuttavuus 1,5 vuoden takaa. Onneks eletään nykyisin sellaisessa symbioosissa, että siinä otetaan kiinni niitä vuosia, joina ei tunnettu. Toisin sanoen aikuisenakin on mahdollista solmia tällaisia ystävyyssuhteita, ehkä aina siis löytyy joku, joka elää samanlaisessa elämäntilanteessa. Vaikka mitä väitetään, niin ei ne parisuhteessa elävät kaverit enää tietyssä vaiheessa samalla tavalla ymmärrä sua. Ne on hirveän rakkaita ja tärkeitä edelleen, mutta tietyissä tilanteissa on ihan korvaamatonta, että joku elää samanlaista elämää kuin sinä. Ja sehän se onkin yksi elämän suurimpia pelkoja, että tulee päivä, jolloin kaikki muut elää perheidensä kanssa ja ite edelleen mietin, että olisko mukana pysyäkseen pitänyt sittenkin ottaa se Pekka riparilta, kun olihan se kuitenkin ihan kiva. Tai oisko se yks kiva, mutta muuten ei niin perfect, sittenkin vaan pitänyt valita. Mutta oikeesti tiedän tehneeni oikeita ratkaisuita. "Ihan kiva" ei vaan riitä.

And that's who I'm

Tämä blogi syntyi tarpeesta kirjoittaa ylös näitä omassa päässä ja ystävien kanssa pyöriteltyjä ikuisuusongelmia. Allekirjoittanut, aka KokoNainen on 26-vuotias yliopisto-opiskelija, jolla on laaja ystäväpiiri ja varmasti monen ulkopuolisen silmin ihan riittävän vauhdikas elämä. Ja kyllä, olen tyytyväinen elämääni, mutta takaraivoon on alkanut hiipiä pieni melko, että tulevaisuus tulee olemaan samanlaista citysinkun elämää. Jos joku käsi kristallipallolla vannoisi, että 10 vuoden päästä minulla on perhe saattaisin nyt ampaista muutamaksi vuodeksi viettämään kahta vapaampaa elämää jonnekin Suomen rajojen ulkopuolelle. Valtavirrasta poiketen en koskaan ole pelännyt lähtemistä vaan jäämistä.

 Mutta siinäpä onkin yksi suurimmista ongelmista KokoNaisen elämässä: olen yksinkertaisesti tottunut olemaan yksin, tottunut olemaan itsenäinen, niin että toisinaan ovea auki pitävä mies (ai mikä?) saa aikaan jotakin paniikin ja raivokohtauksen väliltä: "näytänkö muka siltä, etten itse selviä?" Olen tottunut lähtemään silloin, kun kaikki olettavat minun jäävän. Tottunut tekemään täysin päinvastoin kuin kukaan odottaa. Koska olen vaan aina tiennyt, että se on oikein. Tähän asti on ollutkin.

Kaveripiirissä (lukuunottamatta nyt niitä läheisimpiä ystäviä), olen juuri se tyyppi, joka kestää vitsit niinkuin mies (not) ja jolla juttu luistaa missä tahana seurassa vaadittavalla tavalla. Mutta kun a) oikeasti en kestä itseeni kohdistuvaa huumoria b) mä olen ihan hemmetin jäinen silloin, kun OIKEASTI pitäis keksiä jotain. Niinkuin vaikka silloin, kun joku ihana mies seisoo mun edessä. (Näinkin on joskus käynyt, muutoinkin kuin päiväunissa.) Kaiken kaikkiaan se ihminen, jota on vaikea kuvitella jäätymään oikeastaan missään tilanteessa.

Yksinkertaisesti tuntuu, että olen jo liiankin vahva. Ja sillä vahvuudella on kääntöpuoli, joka tarkoittaa sitä, että en halua näyttää tunteitani, ettei ulkokuori särkyisi. Tuttujen ja kavereiden silmissä tiedän tasan tarkkaan mitä haluan elämältäni ja toimin sen mukaan. Että olen vaan yksinkertaisesti ihminen, joka putoaa aina jaloilleen. Ja niinhän mä olenkin, mutta helppohan se on pudota aina jaloilleen, jollei ota mitään riskejä ihmissuhteissa.

Vaikka elämä rullaa näinkin, iloa on paljon enemmän kuin surua, niin olen vähitellen todennut, että elämässä pitää myös uskaltaa. Uskaltaa muutakin kuin repiä itsensä irti aina kun on juuri asettumassa paikoilleen. Ystävieni kesken koen olevani tunteideni kanssa niin avoin, että sitä saattaisi useampi mies pelästyä, mutta koska odottamalla ja toivomallakaan ei saa haluamiaan asioita, olen päättänyt uskaltaa joskus kertoa miltä musta tuntuu myös niille miehille. En nyt tarkoita mitään järkyttävää avautumista tasolla "mitä tarkoitit kun sanoit moi tolla tavalla?!" Vaan enemmänkin sellaista tervettä uskoa siihen, että rikkomalla kuorta ympäriltään voi oikeasti myös saada jotakin. Jotain sellaista, mitä ei voi koskaan saavuttaa, jos haluaa aina pitää kaikki ohjat käsissään.

Eilen aloitin projektini niinkin hurjalla tempulla kuin fb-viestillä, jota kirjottaessani tärisin niin, ettei kirjottamisesta meinannut tulla mitään. Kyllä, olen nyt iskenyt lusikkani sellaiseen soppaan, jossa suurella todennäköisyydellä voi sattua. Mutta jos joku saa pienellä hipaisulla sut hymyilemään viikon, niin sitten on vaan pakko uskaltaa, vaikka järki huutaa lopettamaan.

Miksi sitten muuttaa jotakin, joka ainakin teoriassa toimii? Koska mä tiedän pärjääväni näin. Mä tiedän, että voin elää tällaista elämää ja olla onnellinen, niinkuin nytkin. Mutta haluan tietää onko olemassa vielä jotakin enemmän ja oon tullut siihen tulokseen, että ainakin pitää antaa mahdollisuus sille vaihtoehdolle.