And that's who I'm

Tämä blogi syntyi tarpeesta kirjoittaa ylös näitä omassa päässä ja ystävien kanssa pyöriteltyjä ikuisuusongelmia. Allekirjoittanut, aka KokoNainen on 26-vuotias yliopisto-opiskelija, jolla on laaja ystäväpiiri ja varmasti monen ulkopuolisen silmin ihan riittävän vauhdikas elämä. Ja kyllä, olen tyytyväinen elämääni, mutta takaraivoon on alkanut hiipiä pieni melko, että tulevaisuus tulee olemaan samanlaista citysinkun elämää. Jos joku käsi kristallipallolla vannoisi, että 10 vuoden päästä minulla on perhe saattaisin nyt ampaista muutamaksi vuodeksi viettämään kahta vapaampaa elämää jonnekin Suomen rajojen ulkopuolelle. Valtavirrasta poiketen en koskaan ole pelännyt lähtemistä vaan jäämistä.

 Mutta siinäpä onkin yksi suurimmista ongelmista KokoNaisen elämässä: olen yksinkertaisesti tottunut olemaan yksin, tottunut olemaan itsenäinen, niin että toisinaan ovea auki pitävä mies (ai mikä?) saa aikaan jotakin paniikin ja raivokohtauksen väliltä: "näytänkö muka siltä, etten itse selviä?" Olen tottunut lähtemään silloin, kun kaikki olettavat minun jäävän. Tottunut tekemään täysin päinvastoin kuin kukaan odottaa. Koska olen vaan aina tiennyt, että se on oikein. Tähän asti on ollutkin.

Kaveripiirissä (lukuunottamatta nyt niitä läheisimpiä ystäviä), olen juuri se tyyppi, joka kestää vitsit niinkuin mies (not) ja jolla juttu luistaa missä tahana seurassa vaadittavalla tavalla. Mutta kun a) oikeasti en kestä itseeni kohdistuvaa huumoria b) mä olen ihan hemmetin jäinen silloin, kun OIKEASTI pitäis keksiä jotain. Niinkuin vaikka silloin, kun joku ihana mies seisoo mun edessä. (Näinkin on joskus käynyt, muutoinkin kuin päiväunissa.) Kaiken kaikkiaan se ihminen, jota on vaikea kuvitella jäätymään oikeastaan missään tilanteessa.

Yksinkertaisesti tuntuu, että olen jo liiankin vahva. Ja sillä vahvuudella on kääntöpuoli, joka tarkoittaa sitä, että en halua näyttää tunteitani, ettei ulkokuori särkyisi. Tuttujen ja kavereiden silmissä tiedän tasan tarkkaan mitä haluan elämältäni ja toimin sen mukaan. Että olen vaan yksinkertaisesti ihminen, joka putoaa aina jaloilleen. Ja niinhän mä olenkin, mutta helppohan se on pudota aina jaloilleen, jollei ota mitään riskejä ihmissuhteissa.

Vaikka elämä rullaa näinkin, iloa on paljon enemmän kuin surua, niin olen vähitellen todennut, että elämässä pitää myös uskaltaa. Uskaltaa muutakin kuin repiä itsensä irti aina kun on juuri asettumassa paikoilleen. Ystävieni kesken koen olevani tunteideni kanssa niin avoin, että sitä saattaisi useampi mies pelästyä, mutta koska odottamalla ja toivomallakaan ei saa haluamiaan asioita, olen päättänyt uskaltaa joskus kertoa miltä musta tuntuu myös niille miehille. En nyt tarkoita mitään järkyttävää avautumista tasolla "mitä tarkoitit kun sanoit moi tolla tavalla?!" Vaan enemmänkin sellaista tervettä uskoa siihen, että rikkomalla kuorta ympäriltään voi oikeasti myös saada jotakin. Jotain sellaista, mitä ei voi koskaan saavuttaa, jos haluaa aina pitää kaikki ohjat käsissään.

Eilen aloitin projektini niinkin hurjalla tempulla kuin fb-viestillä, jota kirjottaessani tärisin niin, ettei kirjottamisesta meinannut tulla mitään. Kyllä, olen nyt iskenyt lusikkani sellaiseen soppaan, jossa suurella todennäköisyydellä voi sattua. Mutta jos joku saa pienellä hipaisulla sut hymyilemään viikon, niin sitten on vaan pakko uskaltaa, vaikka järki huutaa lopettamaan.

Miksi sitten muuttaa jotakin, joka ainakin teoriassa toimii? Koska mä tiedän pärjääväni näin. Mä tiedän, että voin elää tällaista elämää ja olla onnellinen, niinkuin nytkin. Mutta haluan tietää onko olemassa vielä jotakin enemmän ja oon tullut siihen tulokseen, että ainakin pitää antaa mahdollisuus sille vaihtoehdolle.