Vietettyäni tällä viikolla kaikki illat enemmän tai vähemmän ystävieni kanssa oon taas miettinyt miten onnekas mä olenkaan. Eilen viimeks mietin miten on suorastaan kohtuutonta kuvitella, että tässä maailmassa olis vielä jotain parempaa mulle, kun kaikki on vaan niin älyttömän hyvin. Ja ei, en todellakaan koe olevani ihminen, joka tyytyy vähään, vaan enemmänkin ihminen joka on vaan saanut niin älyttömän paljon! Onneks lähes aina muistan olla siitä kiitollinen. <3
Olen siinäkin mielessä älyttömän onnekas, että mulla on useampi paras ystävä. Yhden niistä kanssa ollaan tunnettu lähes 20 vuotta ja tuorein Sydänystävä on tuttavuus 1,5 vuoden takaa. Onneks eletään nykyisin sellaisessa symbioosissa, että siinä otetaan kiinni niitä vuosia, joina ei tunnettu. Toisin sanoen aikuisenakin on mahdollista solmia tällaisia ystävyyssuhteita, ehkä aina siis löytyy joku, joka elää samanlaisessa elämäntilanteessa. Vaikka mitä väitetään, niin ei ne parisuhteessa elävät kaverit enää tietyssä vaiheessa samalla tavalla ymmärrä sua. Ne on hirveän rakkaita ja tärkeitä edelleen, mutta tietyissä tilanteissa on ihan korvaamatonta, että joku elää samanlaista elämää kuin sinä. Ja sehän se onkin yksi elämän suurimpia pelkoja, että tulee päivä, jolloin kaikki muut elää perheidensä kanssa ja ite edelleen mietin, että olisko mukana pysyäkseen pitänyt sittenkin ottaa se Pekka riparilta, kun olihan se kuitenkin ihan kiva. Tai oisko se yks kiva, mutta muuten ei niin perfect, sittenkin vaan pitänyt valita. Mutta oikeesti tiedän tehneeni oikeita ratkaisuita. "Ihan kiva" ei vaan riitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti