Uskon vakaasti siihen, että ennemmin tai myöhemmin kaikille roikkumaan jääneille asioille tulee joku lopullinen niitti, jonka jälkeen ne aikansa kuohutettuaan unohtuu. "Bussien ja poikien perässä ei kannata juosta, aina tulee uusia ja kun tarpeeks kauan odottaa, niin sama tulee takaisin." Omassa elämässä näin on käynyt aina. Kaikki ne, joista on teininä kirjoitettu päiväkirja tai toinenkin, on ennemmin tai myöhemmin tulleet kyselemään perään. Toisten kanssa on pitänyt ihan oman mielenrauhan vuoksi testata, että entä jos? Osan kohdalla on tullut mietittyä, että mitä helvettiä aiemmin tuli mietittyä. :D Lopulta kaikki ne päiväkirjoihin vuodatetut runot, itkut ja angstit menettää merkityksensä ja elämä jatkuu, entistä kokonaisempana ja suuressa uskossa siihen, että on nyt jotenkin aikuinen.
Jotenkin olisin kuvitellut, että 26-vuotiaana nää kuviot olis vähän erilaiset, kuin 16-vuotiaana. Mutta mitä vielä, silmukka senkun kiristyy, koska jutut on paljon pahempia kuin silloin. Silloinhan mun elämän kriisit oli tasoo "se ei laittanut hymiöö, kun meni nukkumaan." (Vaikka se kyllä onkin tosi paha.) Nythän ne on niinkin vakavia, että oon mennyt ihastumaan mieheen, joka on a) mahdollisesti varattu (tyypille, joka on paitsi ruma, jota myös näen usein) b) varmuudella mulkku (*ennen kuin rakastuu palavasti muhun ja muuttuu...) c) jolle kaikkia taiteen sääntöjä vastaan annoin ekana iltana, koska ajattelin, ettei sitä tokaa tilaisuutta koskaan tulis. Koska niitä asioita, jotka on saaneet sut hymyilemään ei saa katua, en missään nimessä kadu tätäkään. Mutta kyllähän se pikkaisen syö huomata, että edelleen painii samanlaisten ongelmien kanssa kuin teininä, antaa edelleen kohdella itseään yhtä huonosti ja edelleen menettää toimintakykynsä sellaisten miesten kanssa, joista pitäisi vaan pysyä kaukana. Erotuksena kymmenen vuoden takaiseen on se, että nykyisin vaikutan siltä, että olen kaiken kanssa fine. Se kuuluisa liian vahva nainen, jonka kukaan ei usko itkevän miesten takia. Enkä muuten ole itkenyt tämän jutun takia. Mutta kun mä ehkä vähän haluaisin itkeä. Haluaisin silleen kunnolla selvittää tän, itkeä ehkä tän takia ja jatkaa elämääni. Huomatakseni, että todennäköisesti tämäkin juttu vielä palaa takaisin, sitten kun en enää sitä kaipaa.
(*Se lause, millä naiset kautta aikojen on eniten maailmassa huijanneet itseään?)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti